Pohjalta on vain yksi suunta - ylöspäin
Ok, otsikko on ehkä hieman harhaanjohtava, kun voitettiin molemmat pelit, mutta se vain kuvaa kirjoittajan itsekriittisyyttä omaa peliään kohtaan.
Noniin. Lauantaina oli ensimmäinen virallinen Pohjois-Suomen naisten 3. divarin meidän lohkon sarjaturnaus eli yhteensä kaksi peliä. Taukoa sählymailan pitelemisestä oli reilu viikko takana ja muutenkaan hirmuisia aerobisia juoksuhommia en ollut harrastanut. Ainoastaan Pienen Karhunkierroksen verran olin kävellyt ja muutamat vesijumpat olivat kuluneella viikolla takana. Eli raamit kunnon puolesta olivat hyvät, pallokosketuksen puolesta huonot.
Ennen turnausta suurin jännityksen aihe oli, että pelaanko puolustajana vai hyökkääjänä. Viimeksi harjoitteluturnauksessa kaksi viikkoa takaperin oma hyökkäys oli ollut tehotonta ja paikan hakeminen kentällä hieman hukassa, vaikka hyökkäysketju ei päästänytkään yhtään maalia omaan päähän. Kuitenkin päivän koettaessa pääsin pelaamaan tutulle ja turvalliselle puolustajan tontille - jolloin suurin kisajännitys laukesi heti.
Alkulämpiminä juostiin Kaupunginlampi ympäri 1,8 km, jolloin allekirjoittanut yllättyi, kun tällä kertaa ei happi meinannutkaan loppua kesken (kahta viikkoa aiemmin jalat olivat ihan puuta, kun turnausviikolta oli jo neljät sählyt takana). Lihakset siis lämpenivät, samoin kuin mieli. Tunnelma oli odottava ja innostunut.
Ensimmäinen peli. Pakkiparina oli tuttu ja turvallinen J, jonka kanssa peli sujuu hyvin. En tiedä johtuiko se viikon pelaamattomuudesta vai mistä, mutta maalin edessä ensimmäisen vaihdon aikana pallon lentäessä ilman läpi kohti, sain hienon idean ottaa ja tiputtaa sen alas eteeni. Paitsi ettei se osunut rintakehään vaan vasempaan olkapäähän, joka pukkasi sen omaan maaliin... VOI HIT**! Että sellainen aloitus tälle kaudelle. Noh, ei siinä muu auttanut, kun jättää tämä ikävä alku taakse ja keskittyä loppuihin 42 peliminuuttiin. Eihän sitä enää huonommin voisi mennä, joten alkujännitykset jäivät sinne moken taakse.
Muuten peli oli aika tahmeaa koko joukkueelta ja itselle jäi sellainen tunne, että vastustajat halusivat voittoa enemmän, vaikkakin peli päätyi meidän hyväksi 2-3. Muutama syötönkatkaisu -tilanne tarjosi tälle pakille mahdollisuuden nousta hyökkäyspäähän, mutta itse tuloksen teko jäi uupumaan. Koska jaloissakin riitti vielä paljon virtaa pelin jälkeen, jäi sellainen tunne, että enemmänkin olisi pitänyt tehdä - koko joukkueen. Saatiin kuitenkin paikkoja luotua ja omaa päätä puolustettiin tarmolla.
Toinen peli. Jos ensimmäinen peli meni tahmeasti, niin toisessa pelissä vastustaja ei jättänyt meidän joukkueelle varaa olla tahmea. Ennen peliä kuultiin huhua, että vastustajan valmentaja oli täysin varma voitosta, sillä "ne pelaa alivoimalla". Tällä kritisoitiin siis viisikkopeliä. Vastustajan lähtiessä peliin tuoreilla jaloilla ja pisteet silmissä, lähti naiset vastaamaan tähän tarmoon. Peli oli ihan erinäköistä kuin mitä ensimmäinen peli - rytmi ja syke olivat koholla ja jokaisella heräsi lajille tyypillinen taistelutahto, sillä voitto ei ollut itsestäänselvyys. Kyllä, voittohan sieltä lopulta tuli, 2-1.
Toisessa pelissä oli näkyvillä pelinrakentamiselle ominainen alakolmio, joka oli täysin uupunut ensimmäisessä pelissä. Vastustajalla oli erittäin nopeat laiturit, mutta tiiviillä noppavitosella puolustuspää pysyi suht puhtaana. Hieman oli merkkausvirheitä pakeilla, mutta sentteri ja laiturit paikkasivat hyvin. Taistelutahdon puskiessa pintaan oli pelifiilis täysin eri kuin ensimmäisessä pelissä ja nautinto lajia kohtaan suuri. Sitten kävi moka ja vastustaja pääsi karkaamaan yksin melkein läpiajoon, jolloin takavasemmalta tämä tähti yritti vielä pukata palloa pois lavasta. Mikä johti 2 minuutin jäähyyn koukkimisesta. Aluksi en ymmärtänyt jäähyn syytä (ja muutenkin tuomari vaikutti jäähy-hakuiselta), mutta mukisematta jäähyaitioon... mikä loppui kesken vastustajan tehdessä ylivoimamaalin. Damn! Jo toinen iso virhe, mikä kostautui vastustajan maalilla!
Pelin lopussa oli dramaattisia hetkiä, kun viimeiset minuutit pelattiin 3 vs. 5 alivoimalla, kun meidän joukkue otti jäähyt väärästä vaihdosta ja estämisestä. Niistä selvittiin kunnialla. Toisesta pelistä jäi tosi hyvä fiilis, vaikka aika räikeitä virheitä sielläkin nähtiin. Lajinomaisuus pelaamisessa ja pallonälkä olivat ihan erilaisia kuin aiemmin - tätä on kaivattu. Muutamat hikikarpalot tulivat otsalle juostessa kilpaa vastustajan gaselleita vastaan, mutta se ei ota, jos ei annakaan! Nopeudessa häviän, mutta periksi ei anneta. Jospa tämä innostaisi lähtemään salille kyykkäämään, jotta tulisi lisää paukkuja ensimmäisiin juoksuaskeliin.
Summa summarum; joukkuepelaaminen on vielä hakusessa, vaikka aika hyvin se sujuu siihen nähden, että ollaan vasta muutama kuukausi oikeasti reenattu yhdessä joukkueena. Henkilökohtaisesti syöttötarkkuus ja -voima vaativat harjoitusta, kuten laukauksissakin. Enemmän röyhkeyhttä ja vastustajan haastamista kaivataan. Onneksi turnauspaikalla oli oma videokuvaaja, joten omien vaihtojen analysointi ja toivottavasti virheistä oppiminen ovat seuraavaksi to-do listalla. Jos jotain positiivista täytyy hakea, niin ainakin juoksukunto on kohonnut kevääseen verrattuna, eikä tarvitse pelätä etteikö turnauspäivinä jaksaisi pelata kahta peliä. Ja onneksi kausi on vasta alussa - tästä noustaan!
Terkuin,
Säbä-Memmu
Säbä-Memmu
